Kielipäätä hiekkarannalla

Seikkailin kaikki viimeöiset uneni hiekkarannalla. Osa niistä jäi paremmin mieleeni.
Olin menossa tietä pitkin rannalle vanhojen koulukavereiden kanssa ”muistelemaan menneitä”. Päälläni oli kukkamekko, kädessäni käsineet ja päässäni leveälierinen hattu. Huudahdin ”mes chers amies”, kiiruhdin suukottelemaan kaikkia poskelle ja sanoin vielä ”très bien, très bien”. Sitten arvelin helpottuneena, ettei minun varmaan tarvitse puhua enää yhtään ranskaa.
Rannalla keksin, että minulle on suotu epätavallinen lahja: jos joudun esittämään yleisön edessä improvisoituja lauluja, pystyn laulamaan niitä täydellisesti millä kielellä tahansa. Niinpä päädyin tilanteeseen, jossa minun piti laiturilta käsin laulaa puolityhjälle katsomolle italiankielinen iskelmä. Latelin typeriä sanoituksia, tähän tyyliin: ”Kävelen rantaan, tähän laiturille... Sataa vettä, tietenkin. Tuolla alhaalla räpiköi joku… antaa olla… hukkukoon sinne! Minun tuskani on suurempi! Valtameri täyttyy minun kyynelistäni… hopeinen kuu luo...” Tiesin laulavani täydellistä italiaa, mutta en välittänyt. Arvelin, ettei yleisössä kuitenkaan kukaan sitä voi tietää tai ymmärtää, mutta hullusti kävi. Yleisössä olikin italialainen mies, joka tuli juttelemaan minulle esitykseni jälkeen. Enhän minä osannut jutella hänelle takaisin mitään, vaikka jostain syystä ymmärsinkin hänen kysymyksensä.

Tapettu mato

Ihmettelin lapseni kanssa pientä matoa, joka kiemurteli rantahietikolla. Äkkiä jostain tuli mustaan teepaitaan pukeutunut mies, joka sanoi, että tuollainen mato pitää tappaa. Mato oli pienessä laatikossa ja sanoi pelokkaalla, itkuisella ihmisen äänellä "minua pelottaa, minä haluan mennä kotiin". En ymmärtänyt mitä pahaa mato oli tehnyt, mutta teepaitamies rusensi sen julmasti. Minulle tuli tukahduttavan paha olo.