Isäni hautajaisista on jo yli kymmenen vuotta. Unessa minulle kuitenkin selvitettiin, että oikeasti hän onkin elossa ja vuodepotilaana eräänlaisessa hoitokodissa. Nyt hänen aikansa sielläkin oli käymässä loppuun.
Minä olin äitini ja lapseni kanssa ”lapsuuteni mummolassa” ja olin syvästi järkyttynyt. Tunsin syyllisyyttä siitä, että en ollut hautajaisten jälkeen käynyt kertaakaan katsomassa isääni, eikä tämä ollut koskaan saanut tavata omaa lapsenlastaan. Minulle selitettiin, ettei isäni ole entisellään. Hän ei enää ole leppoisa ja hauska… öööh… seuramies, vaan sulkeutunut, puhumaton ja kivulloinen. Minä itkin epätoivoisen lapsen itkua ja vakuutin, että ihan varmasti hän ilahtuu, jos menemme sinne ja ihan varmasti liikuttuu, jos minä ja lapseni laulamme hänelle. Sanoin niinkin, että vaikka hän nyt tekikin kuolemaa, se ei haittaa, koska hautajaiset on hoidettu jo etukäteen, joten kestäisin sen kyllä.
Satoi kaatamalla vettä. Pihalla oli ruostunut auto (isin vanha auto!), josta puuttuivat kokonaan ovet ja renkaat. Onneksi auto ei ole ajokunnossa, ajattelin, muuten olisin lähtenyt matkaan sillä ilman ajokorttia. Tunnelma oli masentava, mutta otin pilkullisen sateenvarjon ja läksin kävelemään juna-asemalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi