Onneksi en ole unessa useasti matkalla kouluun, mutta nyt olin. Kaverinani oli eräs mieheni pikkuserkku, jonka kanssa en viimeaikoina ole ollut erityisen suuressa määrin tekemisissä. Aluksi olimme kauniilla, kallioisella rannalla ja taaksemme jäi metsä. Päätimme oikaista ison rakennuksen läpi. Matkalla kuljimme kallioon louhituissa luolissa, graffitein töhrityissä pysäköintihalleissa, toimistorakennuksen käytävissä ja ties missä. Lopuksi oli vielä kouluruokalaa muistuttava paikka, joka oli täynnä ”virallisen näköisiä” aikuisia. Meidän täytyi tungeksia ihmisjoukon läpi, jotta pääsimme koulun pihalle. Silloin ymmärsin jättäneeni hyvät kenkäni rakennuksen ulkopuolelle, sinne kalliorannalle.
Koulun piha muistuttu paljon omaa peruskoulun pihaani, johon liittyy paljon epämieluisia muistoja, mutta ei juuri lainkaan hyviä. Minun piti kävellä karkealla sepelillä ilman kenkiä. Koulun pihassa oli kaksi vartiokoiraa, joiden tehtävänä oli vahtia, ettei yksikään karkaa. Jos joku lapsi yritti paeta, koirat ottivat hänet kiinni ja repivät riekaleiksi. En millään pääsisi hakemaan kenkiäni takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi