Olin unen Helsingissä, joka jälleen muistutti todellista Helsinkiä ainoastaan siten, että sijaitsi rannikolla. Helsingissä oli suuria, vanhoja ja näyttäviä rakennuksia. Menin sisään yhteen rakennukseen, joka muistutti kirkkoa tai linnaa. Siellä oli taidenäyttely. Aluksi oli suuri tila, jossa oli uskonnollista taidetta. Kiinnitin huomiota taulun alaosassa oleviin, rasistista pilakuvaa muistuttaviin hahmoihin. Näyttely jatkui käytävään, jossa oli kuulema saman taiteilijan myöhempää tuotantoa. Aluksi tauluihin oli maalattu peiton alle makaileva blondi nainen ja irvokkaasti kuvattu musta mies. Näyttely jatkui. Taulut esittivät naisen ruumiita, jotka oli pilkottu palasiksi ja ommeltu kasaan. Naisen ruumiita, jotka hajosivat sirpaleiksi. Naisen ruumiita, jotka oli viillelty veitsellä. Luin esittelyteksteistä, että taiteilija oli naisvihaaja, joka kaivoi haudoista ruumiita malliksi ja oli elämänsä loppupuolella täysin mielenvikainen. Näyttelyvieraat vain katselivat tauluja kuivan asiallisesti, eivätkä ne tuntuneet herättävän heissä mitään tunteita.
Lopulta pääsin ovelle. Rappusissa oli nuoli yläkertaan ja teksti ”näyttely jatkuu”. Mietin, menenkö sinne vai ulos ovesta. Menin ulos. Menin yöpymään lentokenttähotelliin. Ajattelin, että jos lentokentälle nyt pudotettaisiin atomipommi, minä kuolisin ensimmäisten joukossa.
Mainittakoon, että näin myös miellyttävämpiä unia. Niissä vaan ei ole juuri mitään kerottavaksi asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä kommenttisi