Kannattaako tunnustaa jos pettää

Olin matkalla Tallinnassa. Matka oli kai jokin työmatka, vaikka en edes ollut selvillä mitä työtä tein. Aluksi olin keilahallissa menneen ajan työkavereiden kanssa, mutta tapasin sitten miehen, joka keräsi romua ja roinaa polkupyöränsä etukoriin ja teki niistä taidetta. Hän oli pukeutunut pelkkiin polvipituisiin housuihin ja hänellä oli naamassaan ja yläkropassaan ihmeellisiä sinisiä maalauksia ja/tai tatuointeja, lähinnä pystyraitoja, jotka kiemurtelivat ja haarautuivat hieman. Päädyin tämän miehen kanssa petipuuhiin yhteensä viisi kertaa. Itse olin aika passiivinen, annoin vain ”asioiden tapahtua”. Emme juuri jutelleet, koska emme puhuneet samaa kieltä.

Sitten tulin kotiin oman, ihanan mieheni luokse ja äkkäsin olleeni petollinen vaimo. Hän kyseli minun matkastani ja olin aivan ristiriitojen repimä ihmisparka. Tähänkö nyt on tultu? Miten minä saatoin? Minun pitäisi kertoa kaikki! Entinen minä ei sallisi minun pysyä hiljaa. En pysty siihen kuitenkaan. Mies vihastuu minulle taatusti. Miksi, miksi, oi miksi…?

Näin kotimme (joka ei muistuttanut ollenkaan todellista kotiamme ja sijaitsikin jossain satamarannassa) ikkunasta, että taiteilijamies oli tulossa polkupyörällään meille. Ajattelin, etten halua nähdä häntä enää ikinä ja haluan vain unohtaa kaiken.

Jossain vaiheessa tuumasin, että taiteilijamiehen kanssa viettämäni hetket taisivat sittenkin olla vain unta. Vakuuttelin sitä itselleni. Kun sitten heräsin ja ymmärsin, että kaikki muutkin tapahtumat olivat olleet unta, olin hyvin helpottunut.